Riko rutiineja - anna tilaa joutilaisuudelle - se rakastaa sinua

Katso ympärillesi. Missä olet? On niin paljon paikkoja ja tiloja, jotka ovat meille niin tuttuja, että emme enää näe niitä. Uraudumme tottumuksiimme, tuttuihin reitteihin, liian usein kuljemme ohi sen kauneuden ja rikkauden, joka on käden ulottuvilla tai silmiemme edessä.




On lie tavallinen keskiviikko. Olen noussut ylös sängystä 5.30, vaikka uni olisi maistunut vielä helposti. Kävin uimassa, siitä on tullut minulle tärkeä virkistäytyminen, luontoyhteyden ylläpitäminen, rentoutuminen ja antautuminen kelluessani aamuin illoin elämän käsivarsilla. Merkitys on eri aamulla kuin illalla.


Lähden mieheni kanssa töihin, hän toimii yrittäjänä Green Caféssa Hämeenlinnan keskustassa kirkon kupeessa. Olen yrityksen avaamisen alkuviikkoina auttanut terassikalusteiden kantamisessa ja pöytien pyyhkimisessä ja todennut, että sen jälkeen on kiva tehdä töitä tietokoneella aamutuimaan kahvilassa, ennen kuin siirryn omalle tontilleni Verkatehtaalle.


Olen huomannut olevani viime päivinä jälleen niin kovin innostunut monesta asiasta, että se mikä hoitaa minua, pysähtyminen ja kirjoittaminen - on jäänyt vähiin. Tänä aamuna, sen sijaan, että istuisin heti koneelle hommiin, katson ulos kahvilan ikkunasta näinä viikkoina tuhannetta kertaa ja näen kirkkopuiston ihanan suihkulähteen ja aamuauringon paisteen. Päätän jättää koneen, ottaa mukaani kahvikupin ja käydä istumaan toviksi kirkkopuistoon klo 7 aamulla.



Se tunne, kun rikkoo rutineejaan ja tekee jotakin vähän poikkeavaa, tuntuu kehossa ihan heti. Se kuin silmistä kuoriutuisi muutama sipulikerros ja saa unohtaa kaiken sen mitä tänäänkin olisi hyvä muistaa tehdä.


Mutta mihin minulla on kiire? Oikeasti? Mitä jos nauttisin tästä hetkestä ja näkemällä kuorisin sokeudesta silmäni ja katsoisin ympärilleni vähän toisella tavalla?




Kirkkopuistossa on ääniä. On suihkulähteen, on lukuisien naakkojen, jotka etsivät murusia penkkien alta. On puistotyöntekijöitä, yksi joka leikkaa nurmikkoa, toinen joka leikkaa trimmerillä, kolmas joka haravoi. Istun penkille ja annan elämän olla - sillä eihän se koskaan ole muuta. Mitä minun yrittämiseni on, ellei se ole myös elämän ja itseni halaamista, sen löytämistä, kuinka monin tavoin olemme kiedottuja kauneuteen ja rakkauteen. Yritykseni näkyväksi tekeminen, mainosten, kaiken, kai sitä ehtii, kuinka tärkeätä on tulla ja olla itselleen näkyvä?


Istun penkillä kahvia hörppien ja katson kaunista kirkkoa, jonka oven ja kauniiden pylväiden yläpuolella on numerot 1798. Olen nähnyt ne monta kertaa, mutta jos minulta gallupissa joku kysyisi, en muistaisi. Mieleeni tulee lähinnä pin-koodi, liekö jollakin? 1798. Ja yhtäkkiä uskon muistavani tämän luvun jatkossa, samalla kun elämän ihmetys sisälläni tuntuu kovin pyhältä. Onko joskus ollut tuo vuosi tässä kaupungissa, tässä puistossa? Silloinkin on varmasti ollut niitä, jotka ovat haravoineet maata, joka on kantanut niin monen askeleita ja tarinoita. Minunkin.


Kahvilaan tuli aamulla ensimmäinen asiakas ennen kuin kahvi oli tippunut. Rollaattori jäi oven ulkopuolelle, ilahtuen hän istui penkkiin ja totesi, että niin kauan kuin pääsee kulkemaan, on ilo siitä. Sitten kun se on ohi, ollaan hissuksiin, muistellaan elämää. Puistonpenkillä huomaan muistavani minäkin asioita, olenhan asunut tässä kaupungissa suurimman osan elämästäni. Muistan nuoruuden ahdistuksen, tuleeko minusta koskaan mitään? Mitä elämä on? Löydänkö koskaan omaa tietäni, mikä se on? Muistan kun istuin viimeisilläni suihkulähteen äärellä ja joku puolituttu ohikulkiessaan totesi: "sulla on odotus päällä!" Muistan kuinka jäin viipymään tuohon lauseeseen, kuinka paljon muutakin se minulle merkitsi kuin sitä pientä, jota kannoin sisälläni. Mitä toinen näkee? Mitä minä näen? Missä kohtaamme? Itsemme. Toisemme.


Yhtäkkiä muistan myös toiminnallisen joulukalenteri-tempauksen talvelta, jonka vuosilukua en muista. Askartelin ystävieni kanssa pilttipurkeista 300 lyhtyä, jotka sytytimme kirkkopuistoon. Jokainen oli maalattu huurremaalilla, lyhdyssä oli sydän, jossa luki: Sinä olet valo. Kirkossa laulettiin kauneimpia joululauluja. Tilaisuus oli yllätys heille. Mietin pitäisikö siitä kertoa? Ymmärtäisikö kukaan. Pelotti. Päätin ja sain luvan käydä papin vierelle hetkeksi ja kertoa, että kirkosta lähtiessään ihmiset saisivat ottaa kynttilöitä mukaansa. Se oli kaunis hetki, jossa näen itseni yrittämässä luoda jotakin... yhteyttä...kauneutta...hiljaisuutta. Veljeni Jari Kivelä otti hetkestä tärkeän kuvan. Tuntuu, että tuo muisto ei kuulu näihin muihin muistoihin vaikka se on vahvasti tässä tapahtunut. Ehkä se tapahtui ennen kaikkea minussa, sisälläni.




Puistotyöntekijä haravoi. Seuraan hänen työskentelyään ja minun tekee yhtäkkiä mieli haravoida tätä maata. Sanoa hänelle, mitä jos sinä istuisit hetkeksi, katsoisit tätä kaikkea ja minä haravoisin pätkän. En kuitenkaan tohdi vaikka ihmettelen miksi. Sanon kuitenkin: "Kiitos, että pidätte puistoa siistinä!" Mieleni sanoo enemmän, mutta ei minulla ole sanoja, ei ääneen sanottavia. Ihailen valon nousevaa viittaa, otan muutaman kuvan. Rakastun oranssiin kukkaan suuressa ruukussa ja kysyn puistotyöntekijältä, tietääkö hän sen nimeä. Timanttikukka, hän nauraa, ja sanoo, että hänkin sen vihdoin osaa, kun moni kyselee. Ihailemme sitä hetken yhdessä. Puistotyöntekijällä on kaunis hymy. Otan mielessäni hänestä kuvan kirkon edustalla. Toivotan työniloa.




Sanat, hetken kauneus, se, kuinka elämä voi olla niin täysi kuin katkeamatta pulppuava suihkulähde, pyörivät minussa. Tälle on saatava muoto, joskus pakahdun tähän tunteeseen, kauneuteen, niin, että itken. Sitä on niin paljon kaikkialla.


Olen pitkään luullut, että kaikki näkevät ne läsnäolon kauneuden hetket, värit, kaiken ihmeellisyyden ja uskon, että näkevätkin. Ainakin, kun kuorivat muutaman sipulikerroksen. Kun antavat itsellensä luvan välillä tehdä jotakin toisin. Kun antavat itsellensä luvan pysähtyä ja olla - ottaa vastaan elämän koko kirkkaus, joka ei poista pimeyttä mutta tekee siitäkin nähtävän, osan kaikkea, kätkee aarteita sisällään kuin multa kukkasipuleita odottaen tarkoitustaan.


Tämä päivä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia hyvään - ota vastaan se runsaus, jonka vain sinä itse voit antaa, itsellesi, toisille. Tilaa tuntea, nähdä, kuulla, olla itse elämä, jolla on ehtymätön lähde sisällään.


Sanojen rannalta lämpimin ajatuksin,

lähellä sinua, kaunis ihminen.


Rina






36 views

Art and Joy, Omata

Viipurintie 4, 13200 Hämeenlinna

Oma sisäänkäynti Verkatehtaankuja 2

400m rautatieasemalta ja linja-autoasemalta

  • Instagram
  • Facebook

Ota yhteyttä! 

Rina Dhakal

© 2023 by Going Places. Proudly created with Wix.com