Olen Rina, 50-vuotias viisivuotias. Leikin, luon!

Valokuvaaja Viktoria Viik vastasi kutsuun ja toteutti unelmani,

eikä minulla vieläkään ole sanoja tälle hykerryttävän merkitykselliselle kokemukselle, mutta kerron sen tarinan!

Kaikki blogissa näkyvät kuvat ovat valokuvaaja Viktoria Viik:in ottamia.

Elokuun alussa 50v. syntymäpäivänäni - koska minä sain päättää - kävimme perheeni kanssa Tampere-talossa Van Gogh Live- näyttelyssä ja ilahduin suuresti löytäessäni näyttelystä installaationa Van Goghin huoneen.

Näyttelyssä kävijöitä oli paljon. Tilaisuuden tullen empimättä pyysin heti tytärtäni nappaamaan minusta valokuvan kun istun sängyn reunalla. Kuva ilahdutti minua suuresti, voiko ihanampaa kuvaa olla omasta 50v.  päivästä? 

Myöhemmin havaitsin, vaikka kuva oli hyvä, se ei ollut ihan tarkka.

Tunsin syvästi kuinka merkityksellinen kuva minulle oli ja sisälläni eli jokin selittämätön

kipinä tästä...

Niin päivä päivältä sisälläni alkoi kasvaa villi unelma: olisiko minun mahdollista saada toteuttaa kuvaushetki ammattilaisen kanssa tuossa tilassa? 

Päivät kuluivat ja mahdolliset hetket kuvaukseen alkoivat käydä vähiin näyttelyn päättymisen ja muiden menojen kanssa.

Koitin siirtää ajatusta sivuun, mutta en kyennyt päästämään siitä irti ja niin näyttelyn viimeisellä viikolla keskiviikko-aamuna klo 7 laitoin Viktorialle viestin ja kerroin toiveestani. Kysyin voisiko hän samana tai seuraavana päivänä toteuttaa tämän kanssani?

Viktorian kanssa olimme tavanneet tätä ennen vain yhden kerran, viikkoa aiemmin tutustuaksemme muuten toisiimme.

Voin kyllä todeta: meistä tuli instant ystävät.

Silti pohdin tovin: kehtaanko kysyä, uskallanko? Onko tämä ihan hölmöä?

Onneksi kehtasin ja uskalsin!  Ihmeellisesti myös viikon ainoa kummallekin

sopiva ajankohta oli sama 3-4 tunnin aikaikkuna myöhään torstai-iltapäivänä. 

Viktoria heittäytyi tilanteeseen kanssani ja vaikka meitä kumpaakin jännitti, hetkestä syntyi jotakin niin merkityksellistä, ikimuistoista ja kaunista, että minun on yhä vaikea sanoittaa kaikkea tuntemaani.

Otin myös yhteyttä Tampere-taloon, kerroin tarinani ja kysyin voisimmeko saada 15min aikaa näyttelyn sulkemisen jälkeen ottaa  muutaman kuvan? Oi, kuinka tunsin hymyn puhelimen läpi kun henkilö kuunteli ja vastasi suoraan myöntyen: ”Emmeköhän tämän voi sinulle järjestää! ”

Niinpä ajoimme Tampereelle! Astuimme näyttelyyn, joka oli täynnä väkeä ja sulkemisajan lähestyessä tilassa oli vielä useita kävijöitä. 

Ei ollut tarkkaa suunnitelmaa. Vain hetki, tila, kummankin heittäytyminen.  Hetkittäin saimme siirtyä sivuun, jotta toiset näyttelyssä kävijät saivat ottaa itsestään kuvan huoneessa. Joistakin jopa otimme kuvat välissä heidän puhelimillaan.

Jossain kohtaa tajusin riisua kengät ja sukat pois jalasta ja vapauduin itse lopulta täysin hetkeen ja omaan leikkiin välittämättä muusta.

Kun muut kävijät ottivat omia kuviaan "huoneessa", annoin vapaiden tanssiaskeleiden

viedä minut näyttelyn viereiseen kohtaan, Viktorian seuratessa mukana.

Olin myös niin onnellinen kun huomasin, että näyttelyn sängyssä luki "saa koskea” ja uskalsin näin nousta myös siinä seisomaan. Kun seisoin ja katsoin Vincentin omakuvaa, tuntui kun olisin hetken ollut jossakin ajattomuudessa.

Minulle tästä kuvaustuokiosta tuli kuin hidastettu kohtaamisen, taiteen ja luovan prosessin sisällä olemisen elävä tila samalla kun ulkopuolisten keskeytysten ja aikapaineen keskellä Viktoria pysyi mukana ja ammattitaitoisesti ikuisti tuosta hetkestä niin monta upeaa kuvaa!

Hänen ottamat kuvat tekivät minulle näkyväksi jotakin mitä en vielä tuossa hetkessä itsekään tiedostanut.

Kun näin kuvat ensi kertaa, itkin liikutuksesta ja ilosta. Ihan ensimmäiseksi siitä syystä, että kuvissa lapsen luova leikki näkyy 50-vuotiaassa minussa.

Jotakin syvää myös liikahti, ja siksi on ollut tarve odottaa hetki ennen näiden jakamista. 

Prosessi ja kuvien kautta löytämäni merkitykset avautuvat yhä lisää ja vaikka olen elänyt valokuvien kanssa koko ikäni, on näissä jotakin ainutlaatuisen merkityksellistä minulle.

Myös jo teini-iästä saakka Vincentin taide ja ajatukset ovat puhutelleet minua. Olen myös käynyt Auvers-sur-Oise:ssa pellolla, jossa Vincent maalasi viimeimmän taulunsa, vieraillut talossa ja huoneessa, jossa hän kuoli ja pysähtynyt hiljaisuuteen hänen ja veljensä Theon haudalla.

On jokseenkin mykistävää miten monia kerroksia tähänkin kokemukseen itselläni siis liittyy.

Olen jo kauan ajatellut, että koko elämä on luovaa prosessia, ihan joka hetki ja joka päivä.

Tämä kuvausmatka ja kuvat veivät minut lopulta myös yhteen oman elämäni huoneista ja

avasi uuden näköalan siihen, missä oman yritykseni Art and Joy:n alkujuuri on. Se on jo sitten toinen tarina ja saa odottaa toista kertaa.

"I feel there is nothing more truly artistic than to love people"

-Vincent Van Gogh

Ihan koko sydämeni lämmöllä kiitän Viktoriaa hetken unelmani toteuttamisesta - jonka merkitys on jälkikäteen osoittautunut paljon suuremmaksi kuin etukäteen osasin aavistaa.

Suosittelen siis Viktoriaa ihan täpöillä valokuvaajana, hetkien ja kuvien näkijänä ja ikuistajana erityisesti sinulle yrittäjä, joka kaipaat tuoda sisimmästäsi enemmän jotakin esille. Go for it!

Viktoria myös kirjoitti blogitekstin kuvauskeikasta: voit lukea sen täältä.

Tuhannen auringonkukan kiitos myös Tampere-talolle yhteistyöstä

ja tämän unelman mahdollistamisesta.

And to Vincent, forever thank you...

"I dream my painting and I paint my dream" -Vincent Van Gogh

All my love,

Rina Dhakal