Vuosia sitten otin nämä kuvat vanhasta hissistä. Ne kiinnittivät syvästi huomioni ja ovat koskettaneet minua siitä asti. Tässä hississä oli puhumiselle ja kuuntelemiselle omat kanavat.
- Ovathan ne kaksi täysin eri asiaa, vaikka jatkuvasti kietoutuvat toisiinsa hyvin tiiviisti lukuisissa tilanteissa arkielämämme keskellä!
Uskon, että moni jakaa tänä päivänä sen kokemuksen ja tunteen, että puhumista maailmassa on paljon - kuuntelemista paljon vähemmän. Aivan liian vähän!
Kaikilla on tarve tulla kuulluksi, mutta jos kaikki haluavat puhua, ei kukaan kuuntele.
Liian usein pari-ja ystävyyssuhteissa myös ne, jotka uskollisesti kerta toisensa jälkeen kuuntelevat toisia maratonien verran, eivät löydä avointa oviaukkoa keskusteluun - koska on minun vuoroni? Herkästi näin toisista tulee enemmän puhujia, toisista kuuntelijoita. Tiedämme kaikki kyllä läheisistämme, kuka jaksaa puhua, kuka enemmän kuunnella.
Kuunteleminen ei tarkoita vain sen kuulemista mitä toinen sanoo, vaan viestin ymmärtämistä. Voimme siis myös kuunnella toista vuosia, ymmärtämättä koskaan mitä hän oikeasti haluaa sanoa. Mikä on viestin, yhteyden merkitys?
Itse olen ollut aina melko puhelias (toki en kaikkialla). Lukioikäisenä kysyin Ranskassa yhdeltä uudelta au pair -ystävältäni Dieneke:ltä rohkeasti: onko jotakin missä voisin ystävänä olla parempi? Hän sanoi lempeästi mutta hyvin suoraan: "Et yhtään kuuntele. Puhut päälle ja jos sinulla on jokin vastaava kokemus, alat heti kertoa siitä." Voin sanoa, että osui ja upposi! Teki kipeää kuulla totuus, jonka kyllä heti itsestäni tunnistin, vaikken ollut siihen ikään niin tiedostanut. Mutta kuultuani tämän, aloin harjoitella, ja muistan vielä tuona samana kesänä kun Dieneke eräässä hetkessä katsoi minua ihanasti silmiin ja hymyili sanoen: Nyt sä kuuntelet mua!
Kommunikaatio on laji, jossa kasvaaksemme
tarvitsemme toinen toisiamme.
Koska sinä olet tullut viimeksi kuulluksi niin, tai kuunnellut toista niin, että olet todella kokenut, hän ymmärtää, 'gets you'?
Kommunikaatio on vaikea laji, mutta saamme tilaisuuksia harjoitella sitä joka päivä, sekä puhumisen, että kuuntelemisen suhteen.
Kiirehditkö vastaamaan, antamaan neuvoa, jakamaan oman kokemuksesi? Puhutko toisen päälle? Otatko lainkaan katsekontaktia, osoitatko kehon kielellä antavasi toiselle tilaa puhua, ilmaista itseään? Vai oletko kännykkä toisessa kädessä tai nappi korvassa antaen selvän viestin siitä, että et ole tässä hetkessä täysin läsnä toiselle.
Vai pyöritätkö sisälläsi sanojen kerää, joka vain kasvaa kasvamistaan, ja jännitys omien tuntemusten ääneen sanomiseen takertuu kerta toisensa jälkeen kurkkuusi? Vaimennat itsesi, ajattelet puhuvasi ääneen monta kertaa, kuitenkaan pystymättä siihen. Kerä kasvaa ja totut enemmän rooliisi tarkkailijana ja kuuntelijana, saat siitä myös suojaa.
On paradoksaalista ja joskus katastrofaalista, kuinka yhdet
kiirehtivät puhumaan toisille jotakin, mitä ei ole edes itsessään pysähtynyt todellisesti kuuntelemaan. Sitten toiset taas kerivät ja kantavat sisällään sitä, mitä ja miten ja koska voisi ja uskaltaisi kertoa siitä, miltä oikeasti tuntuu.
On totta, joku aukeaa ja ymmärtää itseään paremmin saadessaan puhua toiselle ääneen. Joku taasen tarvitsee enemmän hiljaisuutta ja omaa tilaa selvittää, sen mitä itsessään kuulee.
MUTTA MEIDÄN TULISI ENEMMÄN LUODA LÄSNÄOLON JA KOHTAAMISEN TILAA SIELLÄ MISSÄ OLEMME.
Jos emme luo kohtaamisen tilaa itseemme, emme osaa sitä myöskään antaa ja jakaa toisille
Olen vakuuttunut siitä, että ihmisen yksi syvin tarve, joka myös luontaisesti eheyttää häntä, on saada tilaa ilmaista itseään ja tulla kuulluksi vastaanottavassa, hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.
Tilassa, jossa ei puhuta päälle, aleta arvostelemaan tai neuvomaan vaan käydään jollakin muotoa niin fyysisesti kuin henkisesti toisen vierelle ja ilmaistaan: kerro, miltä sun maailma näyttää, missä sä olet, mitä sä näet, kuulet, tunnet?
On tarpeen opetella laittamaan hetkeksi kaikki muu sivuun ja olla valmiita katsomaan toisen kanssa siihen suuntaan ja siihen horisonttiin, mihin hän katsoo. Se, että ilmaisen: olen tässä, kuuntelen, katson tän tosi elämän trailerin, elokuvan sun kanssa, muuttaa niin toisen kuin omaa kokemusta ja tarinaa elämästä.
Taideterapeuttina toimiminen on kehittänyt valtavasti omaa läsnäoloani ja kuuntelu taitoani, sitä niin ulkoisesti kuin sisäisesti tapahtuvaa jatkuvaa kääntymistä 'toisen maiseman ääreen'.
Tänä päivänä tiedän ja tunnistan rajojani. Esimerkiksi luovalle aikuiselle tyttärelleni, joka rakastaa keskustella ja haluaa jakaa kirjoituksiaan, sanon, jos läsnäoloni ja kykyni kuunnella ja vastaanottaa ei ole täysi. Olen ymmärtänyt, että jos ohimennen/ pinnallisesti kuuntelen tai luen hänen kirjoituksiaan, se ei kunnioita häntä eikä sitä tilaa ja tekstiä mitä hän luo. Aluksi tämä rajaukseni ehkä vähän loukkasi häntä, mutta pian hän ymmärsi ja arvosti sitä, että halusin antaa täyden läsnäoloni hänelle, kun on myös kyse hänelle tärkeistä asioista.
Vaikka kaikki me vuoroin kerimme puhetta sisällämme, kuka enemmän, kuka vähemmän, on myös merkityksellistä luoda ja varata kunnioittava tila sen purkamista ja jakamista varten.
Miksi emme useammin sanoisi toiselle: mulla on sulle tärkeää puhuttavaa, voidaanko sopia siihen aika ja paikka?
Näin sillä, joka haluaa puhua, ja sillä joka kuuntelee, on kohtaamisessa toivottavasti kunnioittava läsnäolo itsessään. Näin se yhteys, jota toisen kanssa haluamme luoda, vaalia ja rakentaa, mahdollistuu.
Rina Dhakal