Minussa on matkustaja

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten, yhtenä lauantai-iltapäivänä lähdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta bussilla Turkuun. Jätin kaiken taakseni. Päälläni oli kirpparilöytö; armeijan harmaa kokopitkä takki - mantteli - jossa oli hyvä ryhti ja napitus. En jaksanut pitää sitä kovin kauaa päälläni, se oli sittenkin kuuma ja raskas, mutta se oli tärkeä matkatessani kohti tuntematonta. Bussi saapui Turun satamaan, josta jatkoin matkaa yölaivalla Tukholmaan ja edelleen bussilla, Pariisiin. Muistan, bussissa soitti mies kitaraa, jonka hän oli saanut Pave Maijaselta. Piirsin miehestä kuvan päiväkirjaani, ja katselin ohikiitävää maisemaa ulkona, joka viritti sisimpääni koko matkan ajan syvempään luottamukseen ja vapauteen, uuteen alkuun.



En tiennyt muuta kuin sen missä voisin yöpyä ensimmäiset kaksi viikkoa. Saavuin Pariisiin maanantaina. Keskiviikoksi oli sovittu työpaikkahaastattelu Stora Ensolle. He olivat vankasti varmistaneet, että tyttö nuori ymmärtää, että he eivät voi luvata työpaikkaa, ainoastaan haastattelun. Sanoin, ymmärrän kyllä, mä tulen nyt! Työt alkoivat seuraavana maanantaina, ja kaikki muutkin asiat järjestyivät ihmeellisesti yksi toisensa jälkeen. Minusta tuli Stora Enso Pariisin toimiston vastaanottovirkailija ja sisäisen postin jakaja. Viikon jälkeen henkilöstöpäällikkö Monsiur Munoz kehui ilahtuneena ranskan kielen taitoani, kielikin rentoutui alkujännityksen jälkeen. Menin etsimään Henkkamaukalta jotain klassisen siistiltä näyttävää "koska piti näyttää edustavalta", mutta rahaa ei ollut paljoa. Muistelin manttelin tuomaa ryhtiä ja harjoittelin ottamaan haltuun elämän, jota on aina kirjoitettu vain hetki kerrallaan.


Olinko saattanut ajatella joskus muuta?


Tällä viikolla olen ajatellut tuota lähtöä 20 vuotta sitten ja matkaa, joka muutti elämäni. Sillä tänä vuonna päätin syntymäpäivänäni 6.8. lähteä parhaan ystäväni kanssa reissuun - itseni.


Bussilla Turkuun.


Peltoaukeat aukesivat kymppitiellä ja mietin, kirjoitin päiväkirjaanikin, pohtien, kuinka paljon minussa, kuinka paljon ihmisessä, on tilaa? Mille kaikelle minussa löytyy tilaa? Mitä tilaa, minkälaista, itse tarvitsen? Sen kokemuskin on minulle osoittanut, että meissä on aina enemmän tilaa kuin ajattelemme. Nyt pohdinkin, kuinka paljon erilaista tilaa eri elämänvaiheet ovat minuun tuoneet ja kasvattaneet ja kuinka tässä hetkessä olen kaikista kiitollisin siitä matkasta mitä olen tehnyt itseni kanssa - ennen kaikkea itseeni. Sisäisiä peltoaukeita löytyy aika paljon. Sitä kaunista hiljaisuutta, joka kasvattaa sielun kauraa.


Olen aina tarvinnut omaa tilaa ja hiljaisuutta mutta yhä useampi asia arjessa alkaa kilpailla siitä kentästä, joka on kuitenkin se merkittävin. Se tila, missä kuulen, tunnen, vastaanotan sen, mitä itselleni oikeasti kuuluu.




Olen tuntenut suurta onnea viettäessäni yksin aikaa Turussa ja Turun saaristossa. Olen tuntenut oloni kotoisaksi vanhojen, historiaa kumpuavien rakennusten ympäröimänä, kuten Pariisissa aikoinaan. Katseeni aina etsii kauneutta ja nyt oivalsin, kotoisuuteni vanhojen rakennusten parissa johtuvan varmaankin myös siitä, että minussakin on niin paljon historiaa, elämän ja sukupolvien tarinoiden kerrostumia, joita uudet kiillotetut pinnat harvemmin antavat tilaa kohdata saati arvostaa. Minussa on elämän rosoista pintaa, repaleisuutta, pehmeyttä, ajan silittämää. Kohdatessani vanhaa, voin kohdata myös levossa omaa historiaani, jossa on myös paljon niin ajalle kuin elämälle antautumisen kauneutta.




Syy, miksi lähdin Turkuun oli myös se, että halusin päästä merelle. Aavalle. Avaralle, meri-ilman hyväiltäväksi, kosketettavaksi, sillä se koskettaa minua toisin kuin mikään muu. Tein päiväretken Seilin saarelle ja jo saapuessani tiesin löytäneeni paikan, johon palaan uudelleen. Laivan kannella istuessani, horisonttiin katsoessani, tajusin, MINUSSA ON MATKUSTAJA.


Missä tahansa olen, hän matkustaa minussa, kaitsee sisäistä tultani - roihuani - jotta elämän kipinä ei pääsisi sammumaan. Matkustaja, joka kutsuu minua aina sinne, mistä voin nähdä todellisemmin itseni ja elämän levollisen hengityksen minussa. Hän hengittää minussa ikuisuuden merta ja piirtämättömiä polkuja, joiden virtaukseen en voi muuta kuin luottamuksella antautua, sillä hän kantaa pelon ja epävarmuudenkin keskellä aina rauhaa mukanaan.



Minun on tehnyt mieli ottaa paljon kuvia, sillä se on myös miten katson maailmaa, koen sen kauneuden, kuin pyrkien ankkuroimaan itseeni, etten unohtaisi niiden kantamia viestejä. Matkustaja minussa eilen sanoi, lopeta, etkö näe olevasi osa maisemaa. Se kaikki mitä yrität kuvata, on jo sinussa, koska et muuten näkisi sitä. Ota vastaan se kuka jo olet. Anna rauha itsellesi. LEPÄÄ.


Hiljaisuus on lahja, rauha, lepo on. Lopetin kuvaamisen merellä ja istuin rauhassa laivan kannella ja hengitin. Hengitin syvään. Ja vielä syvään. Tunsin kuinka yhtä olin maiseman kanssa luopuessani yrityksestäni omistaa palaa jostakin, joka on aina ollut minun.


Eilen matkatessani bussissa takaisin Hml:aan luin täyttynyttä päiväkirjaa, johon olen viimeiset kuusi kuukautta kirjoittanut merkintöjä, havaintoja, pohdintoja. Näin kuinka matkustaja minussa kutsuu minua koko ajan enemmän siihen, mihin kaipaankin, syvempään, levolliseen olemiseen.


Kun saavuin Hml:aan, kohtasin perhosen.



Näin, kun Amiraali lensi sisälle Green Cafén ovesta sisään juuri kun olin istunut alas, edelleen omassa hiljaisuudessani. Minä ihailin perhosen kauneutta ja mietin miten voisin auttaa hänet takaisin ulos. Yllätyksekseni hän siirtyi sormelleni lukuisia kertoja, mutta lensi hetken päästä pois. Minä yritin ottaa taas kuvaa, tallentaa kohtaamista. Aina hän lensi pois. Luovuin kamerasta, hengitin rauhassa ja ajattelin, että niin, olenhan minä samassa maailmassa perhosen kanssa. Hän astui jälleen sormelleni ja hiljaa siirtyessäni kohti ulko-ovea, käveli pitkin käsivarttani ja ulos päästyäni istui tovin vielä kämmenelläni, ennen kuin lensi siitä pois. Koko illan ja edelleen, tunnen nuo hentoiset perhosen askeleet käsivarrellani ja ajattelen, miten on mahdollista, että unohdamme sen keitä olemme.


Sisälläni on äänetön rakkauden kuiskaus perhoselle:

kyllä, minä matkustan kanssasi samassa maailmassa.


Rina


Ps. Olen vähän huono mainostamaan, mutta kerron, että jos kaipaat omaa aikaa ja hiljaisuutta, Art and Joy:n kerran kuussa kokoontuva aikuisten naisten luova ryhmä starttaa 30.8. Voit lukea ryhmästä lisää täältä.





Syyskuussa on myös Art and Joy:n ensimmäinen ROIHU-RETRIITTI: Luova minä Ystävyyden Majatalossa Kruusilassa Helsingin ja Turun välillä. Lue lisää


JA ENSI KESÄNÄ RETRIITTI EHKÄPÄ SEILIN SAARELLA! :)




Ote kirjasta: Reetta Niemelä: Pieni Kuljeskelu Kirja





43 views

Art and Joy, Omata

Viipurintie 4, 13200 Hämeenlinna

Oma sisäänkäynti Verkatehtaankuja 2

400m rautatieasemalta ja linja-autoasemalta

  • Instagram
  • Facebook

Ota yhteyttä! 

Rina Dhakal

© 2023 by Going Places. Proudly created with Wix.com