Matkalla ajassa

Onhan se jo sunnuntai-ilta, vaikka jo pidempään olen ajatellut, että sillä, mikä päivä on, ei ole niin merkitystä. Sillä, millä on merkitystä, on se, että kuljen itseni kanssa, olen läsnä siellä missä olen, ja vaikka jo vähän uni kiskoo osaa minusta maillensa, tekee mieli sanoittaa jotakin tämän menneen viikon tapaisen maisemista. Siitä missä olen ollut, siitä mikä on jäänyt minuun kuin siitepöly ikkunalaudalle - mutta enemmän kuin kylvettyinä siemeninä, kauneuden hetkinä, kokemuksina.



Haetko sinä amppelin torilta? mieheni kysyi noin viikko sitten valmistellessamme Hml kirkon vieressä olevan Green Café:n avausta, jossa hän on aloittanut yrittäjänä parin muun nepalilaisen kanssa. Vastaan: "hae sinä, niin minä ehdin sillä aikaa maalata oven". Otan pensselin käteeni ja näen samalla kuinka kolme nepalimiestä lähtevät kaikki yhdessä hakemaan torilta kukkia. Minua naurattaa ja samalla liikutun syvästi. Jokin minussa muistaa sen kulttuurin, jossa olen itsekin muutaman vuoden pienenä lapsena kasvanut. Sen, jossa yhteisöllisyys on jotakin niin silmin nähtävää, sydäntä unohtamatta. Mihin minulla onkaan kiire, ajattelen katsoessani heidän askellustaan torin suuntaan. Olkoon, on tehokasta jakaa hommia välillä ja näinkin tehdään, mutta kuinka hyvää onkaan mennä yhdessä torille katsomaan kukkia! Hetkeä myöhemmin kaikki kolme katsovat sopivaa korkeutta amppelille. Pensseli kädessäni mietin, että mitä kaikkea maalaan?


Minua maalataan.


Miksi tehdä yksin, jos voi olla yhdessä? Kuinka liikuttunut olen talkootöitä tehdessäni useammasta aasialaisesta,jotka ovat pyytämättä ilmestyneet paikalle, osallistumaan talkoisiin tai vain yksinkertaisesti jakamaan tätä hetkeä yhdessä. Kuinka usein minä olen kokenut, että ketä tohtisi vaivata, ketä kysyä, avun pyytäminen on usein vaikeaa.


Olen kahvilassa talkootöissä pitkin viikkoa. Leivon pitkästä aikaa korvapuusteja, muutakin. Olen innostunut tilan stailaamisesta, ideoista, jotka tekevät jostakin toiminnasta ratkaisevasti paremman tai viihtyisämmän. Puhkun intoa. Olen onnellinen niistä tutuista ihmisistä joita tapaan, siitä mitä syntyy kun on tila ja avoin ovi.


Joukko miehiä istuu kahvilassa aamuisin joka päivä. Ovat kokoontuneet aamukahville yhdessä kolmisenkymmentä vuotta. He keskustelevat ajankohtaisia asioita. Mietin, kuinka paljon he ovat yhdessä kasvaneet, eläneet, kirjoittaneet ja lukeneet toistensa elämää siinä missä päivän Hämeen Sanomiakin. Kahvilan edessä on parkissa jonkun vanha Ford, lava-auto. Se on kaunis. He pysähtyvät aamulla katsomaan sitä ja vaikka minä ihastelen sitä, sen valkoista ja vihreää sävyä, joka kauniisti kirkon sävyihin ja muotoihin liitettynä vie minut hetkeksi johonkin toiseen aikaan, tiedän, että miehet katsovat autoa vielä toisin kuin minä. Eri ajalta. Mutta on se kaunis, on.


Uusi mies-asiakas katsoo kahvilassa myynnissä olevia postikorttejani, kääntyy minuun päin ja sanoo ", sinun on täytynyt kokea paljon ajatellaksesi näin". En muista osasinko vastata mitään, mutta hänen näkemisensä liikuttaa. Hän valitsee kolme korttia, jotka "koskettavat häntä eniten." Päädymme postikorteista syvälliseen keskusteluun elämästä, tunteista, peloista, niiden kohtaamisesta. Olen tässä läsnäolevassa kohtaamisessa niin liikuttunut, että käteni ojentuu koronaa ajattelematta tervehtimään sitä ihmisyyttä, jonka näen niin elävänä toisessa.


"Pitäisi mennä siivoamaan, mutta ei huvita" 77v. rouva sanoo minulle. Olen saanut luvan istua vinottain samaan pöytään syömään aamupalaa hänen juodessa kupillista kahvia. "Onko sitä pakko?" kysyn. "Mitä muuta sitä tekisi?, hän sanoo. Tiedustelen tykkääkö hän lukemisesta tai käsitöistä - ei juurikaan. Lopulta käy ilmi, että hän kaipaa laulamista lauluporukan kanssa."En tiedä koska se on taas mahdollista" Eihän kukaan voi estää sinua laulamasta, sanon. Laulatko yksin kotona? Ei ole laulanut. Laulaisitko minulle tässä nyt? kysyn. Rouva naurahtaa empien mutta kertoo, että hänellä on aina lauluja kassissa. Hän kaivaa esiin nipun laulunsanoja punaisesta kangaskassista ja valitsee lopulta Karjalan laulujen joukosta Hectorin kappaleen. Se, miten rouva eläytyy lauluun, liikkein, elein, on niin kaunista, että minä liikutun. Tulee olo, kuin hän puhaltaisi kaunista tuulta ympärillensä. Tunnen sen kosketuksen ihollani.


Enchantée


Samana päivänä saavun myöhemmin kahvilaan ja istun kauempaan pöytään tekemään töitä koneella. Tilassa on muutama asiakas. Kuulen kun mieheni puhuu ranskan kielellä pariskunnan kanssa ja kertoo heille minuun osoittaen, että vaimo on tuolla. Minun on saavuttava paikalle, koska on ihanaa päästä puhumaan ranskan kieltä. Mies, joka puhuu, on suomalainen, mutta intoutui hänkin ranskan kieliseen keskusteluun mieheni Kedarin toivottaessa "Bon appétit" ruoan tuotuaan. Meillä on virkistävä keskustelu, ranskaa ja suomea puhuen. Kuulen, että he ovat olleet Tampereella jossakin runo-tapahtumassa. Mies on lausunut runoja. On ilmestynyt uusi kirjakin: Mitä rakkaus on? Onnittelen ja sanon, että pitääpä ottaa lukuun! Kerron, että itselläni on pari keskeneräistä kirjaa postilaatikossa - eikun pöytälaatikossa - ja totean nauraen, että olisi ehkä parempi, että olisivat postilaatikossa, että näkevätkö ne koskaan päivän valoa, saa nähdä. Miehen seuralainen kertoo, että mies on julkaissut yli sata kirjaa. En tiedä miksi en tohdi tai osaa kysyä miehen nimeä tai pyytää, että hän lausuisi runon. Ajattelen rouvaa aamulla, hänen lauluansa, tuulta. Mietin, minkälaista tuulta tämä runoilija kantaa. Yhteinen keskustelu risteilee iloisesti keinahdellen. Kysyn, ovatko he paikkakunnalta. Kuulen tarinan siitä, miten he päätyivät Green Café:hen ja mies sanoo hymyillen "on hyvä olla eksyksissä" ja totean niin, minäkin, keskustelusta kiitollisena, että ei koskaan tiedä mitä löytää. Enchantée, sanon. Lähtiessä mies ojentaa minulle käyntikorttinsa. Siinä lukee nimi: Hannu Mäkelä.


On puoliyö ja sisälläni keinuu kiitollisuuden valtameri. Vielä voisin kirjoittaa monta asiaa mutta tunnen, kuinka merkittävintä on se, mitä minuun kirjoitetaan. Ja että minä luen, kuuntelen sisäistä äänikirjaani, ja otan vastaan itseni, toisen.


Mitä ovat päivät elleivät läsnäolon hetkiä, jotka seuraavat toisiaan. Mitä ovat vuodet, jos eivät sitä syventyvää matkaa itseen ja maailmaan, kohtaamisiin, yhteyteen. Mitä on aika, ellei sykettä elävässä sydämessä energiana, joka soi.


Kuinka kauniita ovat päivät ja vuodet niiden sisällä.


<3 Rina


69 views

Art and Joy, Omata

Viipurintie 4, 13200 Hämeenlinna

Oma sisäänkäynti Verkatehtaankuja 2

400m rautatieasemalta ja linja-autoasemalta

  • Instagram
  • Facebook

Ota yhteyttä! 

Rina Dhakal

© 2023 by Going Places. Proudly created with Wix.com