top of page

Saa olla vähän tonttu - kohtaamisia bussipysäkillä

Ensimmäisellä pysäkillä oli neljä ihmistä aamupimeällä. Yksi istui, kolme seisoi. Voitte kuvitella tilanteen. Paikalle saapuu ”tonttu” termarin kanssa, sanoo reippaasti "Huomenta! Maistuisko kuppi glögiä ja pipari?”



Yksi henkilöistä saattoi vaimealla äänellä vastata ”ei kiitos” mutta kolme ihmistä ei edes käännä katsettaan minuun eikä vastaa millään tavalla. Arvatkaa miltä minusta tuntui?


”Selvä. Hyvää joulun aikaa!” toivotin iloisesti ja jatkoin ”tämä oli toiminnallisen joulukalenterini tämän päivän luukku!” käännyin ympäri ja poistuin tuntien itseni täysin hulluksi - mutta yhtä lailla sen, että kukaan ei vastannut eikä ottanut minkäänlaista kontaktia minuun.


Ajoin autollani kauemmas toiselle pysäkille, Jukolaan ja ajattelin, että ei tämä varmaan tästä enää huonommaksi voi muuttua ja mietin, että olisiko glögin sijaan sittenkin pitänyt keittää kahvia. Parkkeeraan auton S-Marketin pihaan ja kävelen tarjoilujeni kanssa viereiselle pysäkille. Asetan termarin, pahvimukit ja keksikorin penkille.


Pysäkillä on jo kolme ihmistä. Mies ottaa piparin. Kukaan ei halua glögiä. Kerron miehelle joulukalenterista ja kysyn kulkeeko hän bussilla joka päivä. ”Kyllä”, hän vastaa. ”Se on ekologista.” Hetken päästä hän lähtee, toivotan hyvää työpäivää ja hyvää joulua. Odotan seuraavia tulijoita. Päätän itse ottaa glögiä.


Vanhempi nainen turkis päällään sipsuttaa pysäkille, tarjoan hänelle glögiä. Hän ilahtuu!

”Oi, minä joisin glögiä joka päivä! Voisin juoda kahvinkin edestä, jo heti aamusta. Tämä sopii niin hyvin, lämmittää.” Juttelemme niitä näitä viisi minuuttia. Puhumme töistä, lapsista, eläkkeelle jäämisestä, työttömyydestä.



Paikalle saapuu toinen nainen, joka hänkin ottaa glögiä. Seisomme ringissä. Paikalle tullut nainen toteaa, että kyllä tämä on poikkeuksellista tämmöinen. Hänellä on kurkku kipeä, glögi tekee hyvää, hän toteaa.


Kerron ensimmäisestä pysäkistä ja totean, että kenties herätän nyt enemmän luottamusta, kun juon itsekin tätä litkua. Puhumme siitä, kuinka maailma on muuttunut ja epäluottamusta on – syystäkin. Niinhän se on, tiedostan minäkin. Turkisnainen ehtii juuri sytyttää savukkeen, kun bussi jo tulee. Hän naurahtaa, että arvasi, että näin siinä käy. Toivotan hyvät päivät ja joulut ja jään taas pysäkille hetkeksi yksin.


Pian tulee nuori 7.luokkalainen tyttö. Hän ottaa mutkattomasti vastaan glögin mutta ei kysy mitään. Kerron, että toteutan toiminnallista joulukalenteriani. Juttelen, kysyn mistä koulusta hän on. Saan kuulla, että hänellä on tänään koulussa nyyttärit, ja hän kävi kaupasta ostamassa herkkuja ja jatkaa loppumatkan tästä bussilla. Kyselen koulusta niitä näitä ja myös mitä hän on toivonut joulupukilta. ”Kaikkea kallista”, hän vastaa ja virnistää.


Paikalle tulee nuori nainen, hän jää katoksen ulkopuolelle seisomaan. Menen hänen luokseen, kysyn maistuisiko glögi tai pipari. Hän vastaa ” Ei kiitos. Ne on kumpikin mun inhokkeja.” Keskustelumme tyrehtyy. Mainitsen kyllä, että on kyse toiminnallisesta joulukalenteristani. Hetken päästä hän hyppää jonkun auton kyytiin, työkavereita kenties kimppakyydillä. He tervehtivät iloisesti toisiaan.


Seison katoksessa, lisään jo kenties kolmannen kerran itselleni glögiä, kun nuori nainen kävelee pysäkille ja vilkaisee minuun ensin kerran, sitten toisen ja kolmannen kerran katsoessaan minäkin naurahdan ja sanon: ”Katsos, pääset mukaan toiseen luukkuun!” Tunnistan henkilön sunnuntailta kirkkopuistosta, annoin hänelle tuikun, jota hän kovasti ihasteli. Hän otti mielihyvin glögiä ja piparin ja kiitti vielä tuikusta: ”se on kyllä kaunis.” 7.luokkalainen höristää korviaan, mikä juttu tämä oikein on? – lukee hänen kasvoillaan.

Jälleen kerran toivotan hyvää työpäivää ja joulua ja jään pysäkille. Katson kelloa. Ehdin olla vielä hetken aikaa.


Paikalle tulee pari henkilöä, jotka eivät vaikuta haluavan keskustella kanssani. Kauempaa lähestyy kirkkaan huomionkeltaisiin pukeutunut työmies, joka kävelee maan omistajan elkein reteesti, tupakkaa polttaen, ohitseni, muutaman askeleen päähän. Uskallan lähestyä ja tarjota glögiä, mies naurahtaa ”ei kiitos” ja jatkaa polttamista.


Paikalle tulee ulkomaalainen nuori nainen. Käyn puhumassa hänelle mutta hän puhuu vähän suomea, en tiedä ymmärtääkö hän puheestani mitään. Toivotan hyvää joulua. Menen työmiehen luokse ja kerron kalenteristani ja synttäritempauksestani jotakin. Kysyn kulkeeko hän bussilla joka päivä. ” Kuljen, kuljen. Mutta ei sinne mahdu, kun on koululaisia niin täynnä vaikka pian ne kyllä jää jo kyydistä.”


-Hän muuttaa mieltään ” Hei, voisin mä sittenkin ottaa sitä glögiä” Tarjoan. Muutaman hörpyn jälkeen bussi jo näkyy… ”Kato mitä mä sanoin, mahtuuko tonne?” hän virnistää minulle ja näen bussin,njoka on täynnä koululaisia. Hyvästelen.


Bussissa kolme poikaa istuu samalla penkillä. Yksi heistä huomaa touhuni, nauraa. Hän kertoo kaverille ja sitten kaikki kolme katsovat minua. Nostan mukia ja virnistän, eleellä "maistuisko teillekin?” Pojat hyrisevät naurua. Vilkutan heille ja he vilkuttavat takaisin bussin lähtiessä. Muut bussissa katsovat kummastuneina.


Kello lähenee jo kahdeksaa, että on pian lähdettävä töihin. Olen vielä hetken. Mies saapuu pysäkille ja jälleen kysyn: maistuuko glögi ja pipari? Mies vastaa ”Tämäpä on yllättävää! Kyllä kiitos!” Kun olen antanut hänelle mukin, hän katsoo minua ja kysyy ”Sustako oli juttu Kaupunginuutisissa?” ”Kyllä niin” vastaan ja puhumme pienen hetken. Mietin ääneen "Saapa nähdä saadaanko me valkea joulu…mutta mä uskon kyllä, että saadaan” sanon. Mies vastaa ”SE ON HYVÄ SITTEN, ETTÄ MEITÄ ON KAKSI.”


Seuraava bussi tulee ja menee ja sitten olikin aika kiiruhtaa töihin ja voin toden totta sanoa, että olin hereillä ja iloinen tästä kokemuksesta ja pienistä kohtaamisista. Glögiä jäi vielä sen verran, että kiersin työpaikallani tarjoamassa sitä halukkaille – heitä oli kuusitoista.


Höm. Tekee mieli kirjoittaa tänne vielä runo. Tässä työpöydältä löytyi sopivasti yksi kolmesta ns. päiväkirjasta joka välillä kulkee mukanani (pieni, keskikokoinen, suuri riippuen minkä kokoinen käsveska on käytössä). Selasin nyt pientä kirjaa ja sieltä poimin tämän, ehkä vielä viimeistelyä vaativan, nimettömän runon. Kirjoitettu maaliskuussa 2013.


Sinä et tullut minua vastaan

odotin sinua itseeni kauan

mutta sinä et tullut vaikka paistoi aurinko

vaikka tie oli suora, esteetön

Sinä et nähnyt rakkauttani

hiljaa leviteltynä

nurmelle ja puiden oksille

postilaatikkoosi

Sinä et kuullut rakkauden taukoja sanoissani

nähnyt sisimpääni silmissäni

Kävelit ohi ja eteenpäin

oman musiikkisi tahdissa

et löytänyt minua


---- No olipas tämä ehkä vähän surullinen runo.

Aika usein kyllä kuljemme toistemme ohi,

emme kohtaa, vaikka se olisi ihan lähellä.


***

Yllä olevan kokemukseni olen kirjoittanut kymmenen vuotta sitten 18.12.2013 kun Tonttu Torvelona toteutin toiminnallista joulukalenteria. Taaksepäin katsottuna näen kuinka merkittävästi nämä tempaukset muuttivat elämääni ja minua pysyvästi, myös elämäni suuntaa.


Tänään 23.12.2023 tämän tekstin kera haluan toivottaa kaikille hyvää joulua ja muistuttaa pienten kohtaamisten merkityksestä niin läheisten kun vieraidenkin ihmisten kanssa.


Rina Dhakal



12 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page